lauantaina, lokakuuta 01, 2011

Valokeilassa

Esterata puunvarjoissa, pysähdyksiä, miltei merimaisemaa. Minä niin kaipaan metsään. Pienenä se oli takapiha, itsestäänselvyys. Nyt kerta kerralta huomaan, että kahdeksan vuotta betoniviidakossa alkaa ahdistaa. Joka kerta metsästä löytää katseltavaa, ihailtavaa. Ja se on totta, kuinka sielu lepää.
Kuitenkin vasta yliopistossa opin, että omenassa on tähti. Onneksi opin, nyt voin auttaa lapsia löytämään sen.










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti